Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Valtion rangaistuskoneiston tehtävänä on pitää rikollisuus sen verran aisoissa, että tavalliset ihmiset tuntevat itsensä kunnon kansalaisiksi maksaessaan veronsa.
Kun usko rangaistusjärjestelmän parantavaan voimaan on mennyt, on pakko tukeutua edes sen yleisestävään vaikutukseen, toiveeseen siitä, että järjestelmän olemassaololla sinänsä ja sen uskottavalla reagoinnilla rikoksiin olisi jotain vaikutusta. Kun yleisestävyys toimii kohtuullisesti, se estää tavallisia ihmisiä ryhtymästä mihin tahansa rötöksiin.
- Itse asiassa rikoksista kiinnijääviä voisi pitää eräänlaisina sijaiskärsijöinä, yhteiskunnan varoittavina esimerkkeinä sille enemmistölle, joka ei koskaan jää kiinni. Rikollisten kiinnisaaminen ja rankaiseminen
on välttämätöntä yhteiskuntajärjestelmän uskottavuuden ylläpitämiseksi, sanoo yksikönjohtaja Kauko Aromaa oikeuspoliittisesta tutkimuslaitoksesta.
Ehkäpä tietty määrä rikollisuutta on todella tarpeen, kuten Émile Durkheim kirjoitti. Kaikkina aikoina ihmiset ovat rikkoneet sääntöjä vastaan, jollakin tavalla jo säännön luonne yllyttää siihen. Rikollisuudesta voidaan kuitenkin puhua vasta siinä yhteiskunnan kehityksen vaiheessa, kun sääntöjen noudattamisen valvominen annetaan viralliselle torjunta- ja rankaisujärjestelmälle.
- Ilman rikoslakia ei olisi rikosta, ja siinä mielessä lainsäädäntö todellakin aiheuttaa rikoksen, Aromaa filosofoi.
Vielä 1960-luvulla Suomen kriminaalipoliittinen järjestelmä oli hyvin ankara. Suomen vankiluku, 7000 henkeä, oli pohjoismaisesti ja länsieurooppalaisesti aivan omaa luokkaansa. Viime vuosikymmeninä Suomi on vähentänyt vankimääräänsä eurooppalaiselle tasolle, 3000-3500 henkeen. Koskisen mukaan kriminaalipolitiikan perustavoite ei ole vankiluvun vähentäminen sinänsä, mutta on tajuttava, kuinka raskas, kärsimystä aiheuttava ja kallis seuraamus vankeus on. Vankeustuomion oikeuttaisi vain sen ehdoton välttämättömyys kohtuullisen lainkuuliaisuuden saavuttamiseksi.
Vuoden 1889 rikoslakia on vuosien mittaan muutettu lukemattomia kertoja pieninä osauudistuksina. Pitkään tekeillä ollut rikoslain kokonaisuudistus luvattiin Lipposen hallitusohjelmassa saattaa päätökseen. Rikoslain uudistuksen tavoitteena on arvioida rangaistavuus kokonaan uudelleen, se mistä rötöstelyistä ylipäätään pitää ja saa rangaista, ja miten ankarasti. 1970-luvun alussa, jolloin lainmuutoksen tarpeesta alettiin keskustella, oli pienten omaisuusrikosten tekijöiden kohtelu turhan ankaraa suhteessa isompaan taloudelliseen rikollisuuteen, ja henkeen ja terveyteen kohdistuviin väkivaltarikoksiin.
Nyt Suomen vankilat eivät enää täyty nakkivarkaista. Suuri osa vangeista istuu väkivaltarikoksista. "Nyt meillä on oikeat ihmiset telkien takana", on vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K. J. Lång todennut. Mutta sillä aikaa kun toisiaan ryyppyillan jälkeen puukottaneet miehet murjottavat säilössä, ne todelliset kelmit, kaikenkirjavat rahanpesijäkännykkämiehet vaihtavat autoa ja nauravat verottajalle.
Edellinen oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki sanaili, että tärkeintä olisi päästä käsiksi miehen arimpaan paikkaan eli lompakkoon. Rikoksella saadut varat pitäisi saada takaisin. Pekka Koskisen mukaan siihen tarvitaan viranomaisten nykyistä tiiviimpää yhteistyötä, myös kansainvälisesti. Poliisien, syyttäjien ja tuomarien lisäkoulutus on välttämätöntä. Kehitys on ollut oikeansuuntaista, vaikkakin hidasta. Muutama viikko sitten Lipposen hallitus sai aikaan periaatepäätösluonnoksen talousrikollisuuden ja harmaan talouden vähentämiseksi. Äskettäin toteutetun uudistuksen mukaan myös yritykset voidaan jo haastaa oikeuteen ja tuomita yhteisösakkoon esimerkiksi suurista ympäristörikoksista.
- Sääntöjen ja prosessin tasolla suomalainen rikosoikeusjärjestelmä on suhteellisen neutraali, mutta epätasapuolisuus paljastuu kun katsotaan lopputulosta, sitä ketkä useimmiten joutuvat järjestelmän kynsiin. Se iskee kovimmin vähäosaiseen väestöön. Vankiloista löytyy ainoastaan kurjia juoppoja, Kauko Aromaa kuvailee.
- Tämä tarpeeton väestönosa tekee asioita, jotka harmittavat niin sanottuja kunnon kansalaisia. Osittain juuri siksi he ovatkin tarpeettomia. Rikosoikeudellinen järjestelmä on aina osa yhteiskunnan valtajärjestelmää. Valtaa pitävät ovat taipuvaisia määrittelemään muiden kuin oman ryhmänsä toiminnan rikolliseksi, Aromaa pohdiskelee.
On myös ajateltu, että vallanpitäjät määrittävät myös sen, mistä yhteiskunnassa keskustellaan, ja mitä pidetään ongelmana. Kun "yhteiskunnallinen salaliitto" määrittelee vallasta syrjässä olevien aiheuttamat vaarattomat harmit vaikeiksi yhteiskunnallisiksi ongelmiksi, se saa ohjattua julkisen huomion pois itselleen epämiellyttävistä asioista. Kaikki osallistuvat innokkaasti tähän yhteiskuntapoliittiseen sumutukseen, ja ongelmaisia soimataan ja mätkitään olan takaa.
Onko tästä mitään tietä ulos? Aromaa on toiveikas. Avoimuutta ja demokratiaa korostavalla yhteiskunnalla on mahdollisuus ainakin lieventää tilannetta.
- Kun yhteiskunta keskiluokkaistuu, tulee samantyyppinen kielletty käyttäytyminen useammille mahdolliseksi. Kun kaikki osallistuvat maantieliikenteeseen ja voivat yllättäen joutua järjestelmän hampaisiin, eivät monet enää pidäkään liikennerikkomuksia "oikeina" rikoksina, Aromaa sanoo.
Sakko on periaatteessa vankeutta parempi rangaistus. Se on yhteiskunnalle rahantuloa eikä rahanmenoa, ja silti se toivottavasti harmittaa tarpeeksi maksajaansa. Sillä ei ole sellaisia ikäviä sivuvaikutuksia kuin vankeusrangaistuksella, joka leimaa ja syrjäyttää normaalielämästä ja pikemminkin hajoittaa kuin kokoaa. Sakosta ei ole kuitenkaan hyötyä, jos sitä ei ole varaa maksaa. On puhuttu jopa köyhyyden kriminalisoinnista, kun varakas rötöstelijä selviää lähes säikähdyksellä, ja varattoman sakko muunnetaan vankilatuomioksi.
Jos ihminen tuomitaan sakkoon, jota hän ulosotossakaan ei onnistu maksamaan, hänet haastetaan erilliseen muuntomenettelyyn, jossa sakko muunnetaan vankeudeksi. Nykyisen lain mukaan erityiset sakotettuun henkilöön liittyvät syyt voivat lieventää muuntorangaistusta tai oikeuttaa sakon jättämisen kokonaan muuntamatta, jollei yleinen lainkuuliaisuus muuta vaadi. Käytännössä tätä mahdollisuutta ei juuri ole käytetty. Esimerkiksi Helsingissä suuri määrä maksamattomia sakkoja kopautetaan nuijalla vankeudeksi ilman, että asianomainen on edes paikalla.
Lama nosti viime vuosina muuntorangaistusten määrän enimmillään noin kolmeentuhanteen vuodessa. Aivan viime aikoina tuomioistuimet näyttävät alkaneen käyttää joustomahdollisuuksia aktiivisemmin.
- Se ei riitä. Lainmuutos on välttämätön. Minusta muuntamisesta kokonaan luopuminenkin olisi parempi ratkaisu kuin nykyinen tilanne, mutta rikoslain uudistustyössä ei ole pidetty poliittisesti realistisena, että se poistettaisiin kokonaan. Entisen eduskunnan oikeusasiamiehen Jacob Södermanin kaikella arvovallallaan esittämä pitkälle menevä vaatimus muuntorangaistuksesta luopumisesta oli hyvin myönteinen asia. Se varmasti ainakin helpottaa varovaisemmankin uudistuksen läpimenoa, Pekka Koskinen uskoo.
Kaupungilla liikkuu tarinoita ihmisistä, jotka tahallaan piilottavat rahansa päästäkseen vankilaan muuntoa suorittamaan, mutta Pekka Koskinen yhtyy Södermanin lausuntoon siitä, että Katajanokan kurjiin "sumppuihin" on vaikea kuvitella kenenkään hyväosaisen tarkoituksella hakeutuvan. Itse asiassa muuntorangaistuksia määrätään yli 20 000 vuosittain, mutta suurin osa maksaa itsensä vapaaksi viimeistään vankilan portilla, jolloin muunto raukeaa.
- Muuntorangaistus toimii siis useimmiten viimeisenä tehokkaana perintäkeinona. Voi tietysti miettiä, häviääkö sakonmaksun motiivi, jos muuntorangaistus poistettaisiin kokonaan, Koskinen sanoo.
Tällä hetkellä suomalaisissa oikeusistuimissa muunnetaan vankeudeksi sakkoja sellaisistakin rikoksista, joista alunperin ei voi tuomita kuin sakkoa, mikä tuntuu varsin oudolta. Myös alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista sakkoja muunnetaan vankilatuomioksi.
- Tänä vuonna säädetystä uudesta kuntalaista muuntaminen on onneksi jo poistettu. Tietysti on ikävää ja kiusallista, kun joku rikkoo kunnallisia järjestyssääntöjä virtsaamalla kadulle, mutta kohtuutonta sen takia on vankilaan joutua, Koskinen sanoo.
Pitäisikö atk-rikokset koota erilliseen tietokonerikoslakiin? Rikoslain uudistuksessa on pohdiskeltu, kuinka tiukasti rikoslain säätäjän tulisi seurata päiväkohtaista tekniikan kehitystä.
- Valitsimme toisen strategian. Emme lähteneet juoksemaan tekniikan kehityksen perässä. Ei silloinkaan, kun kirjoituskone keksittiin, säädetty omaa lakia kirjoituskonerikoksista. Hyvä esimerkki siitä, miten hassulta näyttää, jos laissa yritetään seurata päiväkohtaista tekniikkaa, löytyy vuoden 1889 rikoslaista. Yleisvaarallisten rikosten joukossa on ollut hyvin yksityiskohtaisia pykäliä, jotka koskivat meritelegraafikaapelia laskemassa olevaan alukseen suhtautumista. Se oli varmaankin oman aikansa atk-rikoksia, Koskinen naureskelee.
Uudistuksen yhteydessä on pyritty väljentämään olemassaolevia perusrikostunnusmerkistöjä niin, että ne soveltuvat myös rikosten uusiin atk-versioihin. Esimerkiksi normaali petosrikos on edellyttänyt ihmisen erehdyttämistä. Nyt petossäännöstä on laajennettu lisäämällä lakiin tekomuoto, jossa voidaan erehdyttää myös koneen kautta. Laiton käyttö tai väärennys voi kohdistua myös tietokoneohjelmiin. Syyskuun alussa voimaan tulleessa rikoslain uudistuksessa hakkerointi on kriminalisoitu erikseen.
Myös kansainväliset yhteydet avaavat uusia mahdollisuuksia pitkäkyntisille. Rahanpesu, laajamittaisella huumekaupalla tai muulla rikollisella tavalla saadun rahan laittoman alkuperän häivyttäminen, on vihdoin kriminalisoitu omana kätkemisrikoksen muotonaan. Aikaisemmin siihen oli vaikea soveltaa oikein mitään säännöksiä. Eräs ajankohtainen ongelma Euroopan Unionin alueella on EU-varoihin kohdistuvat avustus-, subventio-, ja petostyyppiset rikokset. Byrokraattinen järjestelmä avaa houkuttelevat markkinat tavaran kierrätykselle ja subventioiden noukkimiselle sieltä täältä. EU:n komissio on kiinnittänyt asiaan huomiota, ja Suomessakin on tarkoitus syyskuun kuluessa perustaa kansallinen yhdistys ratkomaan näitä ongelmia.
- Myös itärikollisuudesta on kannettu paljon huolta. Tietysti tulee olla valppaana ja välttää sinisilmäisyyttä, mutta keskustelussa on kyllä ollut paisuttelua ja liioittelua. Tässä täytyy muistaa, että poliisillakin on kova kilpailu resursseista ja jotenkin kummasti budjettiratkaisujen aikaan itärikollisuus nousee otsikoihin, Koskinen sanoo.
Yleisesti Pekka Koskinen pitää suomalaisten poliitikkojen suhtautumista kriminaalipolitiikkaan, rikoksiin ja rangaistuksiin miellyttävän maltillisena. Meillä ei herätellä moraalista paniikkia USA:n malliin. Rikoskysymyksistä ei presidentinvaaleissakaan nostatettu sen suurempaa kohua, vaikka yksi ehdokkaista oli poliisi.
- On hienoa, että rauhallinen, järkevä, pohjoismaisen viileä linja jatkuu, Koskinen kiittää.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Yli puolet maailman valtioista rankaisee yhä kuolemalla. Suomessa sodanaikaiset kuolemantuomiot on haluttu unohtaa.
- Kuolemanrangaistus symboloi nykyaikana valtion äärimmäistä valtaa yksityiseen kansalaiseen nähden. USA:ta ja Japania lukuunottamatta muut kuolemanrangaistusta käyttävät valtiot ovat entisiä sosialistisia valtioita, kehitysmaita, diktatorisesti hallittuja tai islamilaisia valtioita. Yleisesti ottaen maa, jossa muutenkin kunnioitetaan ihmisoikeuksia, on myös poistanut kuolemanrangaistuksen, sanoo oikeustieteen kandidaatti Merja Hyvärinen, jonka pro gradu käsitteli kuolemanrangaistuksen moraalia ja etiikkaa.
Hyvärisen mukaan kuolemanrangaistus on koettu aina ongelmalliseksi, onhan siitä kirjoitettu ja kiistelty enemmän kuin mistään muusta rangaistuksesta. Nykyaikaisen kuolemanrangaistuksen poistamiseen tähtäävä liike sai alkunsa 1700-luvun italialaisesta oikeusajattelijasta Cesare Beccariasta, joka piti kuolemanrangaistusta hyödyttömänä, epäinhimillisenä ja epärationaalina rangaistuksena. Beccarian mielestä rangaistuksen tulee ollakseen oikeudenmukainen olla juuri niin ankara, että se estää ihmistä tekemään rikosta. Koska ihminen ei miellä omaa kuolemaansa, on vapauden menettäminen loppuelämäksi tehokkaampi pelote.
Toisen maailmansodan jälkeen kuolemanrangaistusta vastaan alettiin käydä kansainvälisin normein. Sen poistaminen asetettiin sivistyneiden valtioiden tavoitteeksi YK:n ihmisoikeussopimusta tehtäessä 1948, mutta se saatiin kirjattua sopimukseen vain epäsuorasti, oikeutena elämään. Vuonna 1989 YK:n konventioon kansalais- ja poliittisista oikeuksista liitettiin lisäpöytäkirja, jossa poistettiin kuolemanrangaistus rauhan aikana, mutta sopimus sitoo vain sen ratifioineita valtioita. Euroopan ihmisoikeussopimukseen liitettiin vuonna 1983 kuolemanrangaistuksen poistava lisäpöytäkirja.
- Toisen ihmisen hengen riistäminen on moraalitonta, koska henkilö pitää samalla kiinni oikeudestaan omaan henkeensä. Myös murhaajan murhaaminen on moraalitonta. Jos ihmiselämää pidetään pyhänä ja loukkaamattomana, on se pyhä riippumatta siitä, pidetäänkö henkilöä hyvänä vai pahana, Hyvärinen sanoo.
Kuolettavan ruiskeen pistää lavitsalle sidottuun kuolemantuomittuun kone. Huoneessa ei ole muita ihmisiä. Kaksi ihmistä painaa myrkyn lähettävää vipua samanaikaisesti, jottei kumpikaan voi tietää, kumpi viime kädessä tappamisen suorittaa, eikä kumpaakaan voi myöhemmin syyttää, jos vanki myöhemmin osoitetaan syyttömäksi.
- Kammottavinta on, että tappaminen yritetty tehdä mahdollisimman tieteelliseksi. Harvoin muussa elämässä tulee vastaan niin tarkoin valmisteltua ihmishengen tahallista riistämistä. Tuskin teloittajatkaan tuntevat tekevänsä moraalisesti oikein, kun he näkevät niin kovasti vaivaa häivyttääkseen sen asian, että he ovat tappamassa ihmistä, Hyvärinen sanoo.
USA:ssa kuolemaantuomittu odottaa teloitustaan keskimäärin 6-8 vuotta, jolloin hänellä on yleensä jatkuvasti oikeuskäsittely meneillään. Tämä maksaa valtiolle enemmän kuin elinkautisvangin ylläpito vankilassa 60 vuotta.
- Ihminen odottaa tappamistaan vankilassa monta vuotta. Tässä yhteiskunnan kosto on moninkertainen. Harva rikollinen sentään kiduttaa uhriaan vuosia. Joskus tuomiota on lykätty, kun kuolemaantuomittu on jo ollut sidottuna laveriin, ja hän on palannut kuolemanselliin odottamaan uutta toimeenpanoa. Tämä jos mikä on kiduttamista, siinä ihminen tavallaan kuolee kaksi kertaa, Hyvärinen toteaa.
1800-luvulla ei Suomessa enää pantu montaa kuolemantuomiota täytäntöön. Viimeinen Venäjän vallan aikainen teloitus oli vuonna 1824 tai 1825. Keisari Nikolai I:n määräyksestä pahimmat rikolliset karkotettiin jatkossa Siperiaan. Vuosina 1826-88 Suomessa langetettiin noin 1700 kuolemanrangaistusta murhista ja lapsenmurhista, ja näistä noin puolet karkotettiin ja puolet kärsi elinkautisen vankeusrangaistuksen Suomessa.
Itsenäistymisen jälkeen suomalainen yleinen mielipide tuntui puoltavan kuolemanrangaistuksen poistamista laista, mutta kun kansalaissota oli käyty läpi, eivät aloitteet kuolemanrangaistuksen poistamisesta enää menestyneet. Valtio tuomitsi 555 henkilölle kuolemanrangaistuksen, joista noin puolet pantiin toimeen. Lisäksi valkoiset useilla paikkakunnilla jakoivat kuolemaa punaisille laittomissa pikaoikeuksissa.
Olojen rauhoituttua 1920- ja 1930-luvulla oikeuden pöytäkirjoista löytyy muutamia kuolemanrangaistuksia, jotka korkein oikeus säännönmukaisesti lievensi elinkautisiksi.
Sotien aikana Suomessa tuomittiin kuolemaan noin 670 henkilöä, joista runsaat 500 teloitettiin.
- Jo lukumäärän selvittämisessä oli oma tehtävänsä. On ollut puhetta sodanaikaisten asiakirjojen hävittämisestä, mutta uskon löytäneeni nyt ne kaikki, Lindstedt selvittää.
Muutama kuolemantuomioista tuli murhista, mutta suurin osa tuomittiin vakoilusta ja sotilasrikoksista, rintamalla kieltäytymisestä, sotilaskarkuruudesta, maanpetoksesta ja valtiopetoksesta, ja sotavangin karkaamisesta, mikäli tämä karatessaan toimi Suomen sotajoukkoa vastaan. Suurin osa tuomituista oli Neuvostoliiton kansalaisia, ja muutama kymmen naisia. Myös usealle suomalaiselle naiselle tuomittiin kuolemanrangaistus, mutta vain yksi pantiin toimeen. Muutoksenhaku- ja armahduksenhakuvaiheessa naisiin saatettiin suhtautua hieman lempeämmin.
Paria poikkeusta lukuunottamatta kuolemantuomiot langetettiin kenttäoikeuksissa, myös siviileille. Kenttäoikeuden puheenjohtaja oli lakimies, samoin useimmiten myös syyttäjä. Oikeuteen kuuluivat myös yksi upseeri ja yksi aliupseeri.
- Oikeusturva oli jonkin verran taattu, kun sentään puheenjohtaja tunsi lakia. Joissakin tapauksissa asetettiin pikaoikeus, johon kuului puheenjohtaja ja suuri määrä sotilashenkiöitä. Tällöin muutoksenhakumahdollisuutta ei ollut, Lindstedt huomauttaa.
- Syytettyjen kannalta huonoa oli, että vaikka oikeusavustajan käyttö periaatteessa oli sallittua, ei niitä useinkaan ollut. Muutoksenhakumahdollisuudetkaan eivät olleet kovin hyvät. Ja jonkin verranhan vakoojia ilmeisesti ammuttiin jo kiinniottotilanteessa, ja raporttiin kirjoitettiin vakoojan saaneen surmansa tulitaistelussa.
- Koetan välttää jälkiviisautta. Kuolemanrangaistukselle sodan oloissa oli laissa perusteet. Ja kyllä henkilöt, joita syytettiin vakoilusta, tiesivät itsekin alusta asti miten voi käydä. He tosin saattoivat oikeudessa vedota siihen, että heidät oli pakotettu Suomeen, ja niinhän asia varmasti olikin. Erityisenä lieventävänä asianhaarana sitä ei pidetty, Lindstedt kertoo.
Sodan lopulla suomalaisten mielipiteet kuolemantuomioihin alkoivat hajaantua. Moni piti kohtuuttomana suomalaisten teloittamista. Kesän 1944 sotilaskarkureista yli 70 tuomittiin kuolemaan, mutta heistä 30 henkeä sai mahdollisuuden valittaa ylempiin oikeusasteisiin. Näiden kaikkien tuomiot lievenivät. Sodan kulku ja lopputulos vaikuttivat Jukka Lindstedtin mukaan selvästi tuomittujen kohteluun.
Sodan jälkeisinä vuosina palattiin käytännössä 1920- ja 1930-lukujen tilanteeseen. Muutama kuolemanrangaistus langetettiin vuosittain, mutta ne lievenivät viimeistään presidentin armahduksella. Viimeinen teloitus Suomessa oli vuonna 1944. Laista poistettiin kuolemanrangaistus tavanomaisten eli siviilien rikosten kohdalta vuonna 1949, ja myös erityisoloissa tapahtuvien rikosten osalta vuonna 1972, ilman sen suurempia intohimoja.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Kaasua metrossa. Myrkkyä juomavedessä tai ranskalaisissa viineissä. Terroristien keinot saada sekasortoa aikaan ovat kehittyneet, ja aineet ovat entistä helpompia valmistaa - vaikka omassa keittiössä.
Viiden kollegansa kanssa Rautio ihmetteli japanilaisten nopeutta kaasun tunnistamisessa. He epäilivät aluksi kyseessä olleen sittenkin vain kyynelkaasun: kyynelkaasu leviää nopeasti ilmassa ja voi suljetussa paikassa aiheuttaa tukehtumisen tunteen.
Hengitysvaikeuksien lisäksi matkustajilla havaittiin myös muita hermokaasumyrkytyksen oireita, mikä osoitti kyseessä olevan kyynelkaasua vahvemman taisteluaineen. Myöhemmin kävi ilmi, että Korkein totuus -lahkon jäsen oli aiheuttanut metrossa kymmenen ihmisen kuoleman aineella, jota oli kotitekoisilla välineillä valmistettu keittiössä. Tappava aine oli sariinia. Japanin viranomaiset tiesivät lahkon kiinnostuksen kemiallisiin aseisiin ja heidän kemian kykynsä riittäviksi niiden valmistamiseen.
Kemiallisten aseiden valvontaa käsitelleessä seminaarissa japanilaiset sivuuttivat tapahtuman muutamalla maininnalla "onnettomuudesta", muut osallistujat puhuivat katastrofista.
Rautio kertoo japanilaisen tv-yhtiön ottaneen häneen Suomessa yhteyttä pian kotikemisti-tapauksen jälkeen ja pyytäneen esittelemään yksityiskohtaisesti katsojilleen, miten sariinia valmistetaan. Rautio ei tietenkään ollut suostunut moiseen opetusohjelmaan. Syyksi hän oli ilmoittanut, ettei sariinia voida valmistaa silloisella kemian laitoksella, keskellä kaupunkia Vuorikadulla.
- Suomessa on sitäpaitsi keskitytty aineiden analyysiin, ei niiden valmistukseen.
Maailmanlopun ennustusten toteutumisen edesauttamiseksi ja tuhon maksimoimiseksi Tokion maanalainen oli erinomainen valinta, sillä se on aina kansoitettu. Lisäksi tunnelissa on voimakas ilmavirta, joka olisi taannut kaasuuntuneen sariinin tehokkaan leviämisen.
Nestemäinen sariini voidaan tehdä vaarattomaksi joko polttamalla tai hajottamalla se kemiallisesti. Ilmaan levinneestä kaasusta päästään eroon voimakkaalla tuuletuksella.
- Metromatkustajat kulkivatkin seuraavat päivät sananmukaisesti tukka putkella Tokiossa, kertoo Rautio.
Japanin tiedotusvälineissä metrotapahtumista kerrottiin hyvin seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti niin sariinin valmistuksesta kuin tapahtuman järjestelyistä. Rautio pelkääkin asian saaman valtavan julkisuuden innoittavan muita julkisuudenkipeitä yksilöitä samankaltaisiin tekoihin.
- Tokion sariini-isku herätti paljon huomiota maailmalla ja laajensi käsityksiä kemiallisten aseiden mahdollisista käyttäjistä.
Tähän asti on ajateltu kemiallista asetta käytettävän vain sodankäynnissä ja teollisuus on pitänyt laitoksiinsa kohdistuvaa tiukkaa valvontaa tarpeettomana. Nyt havaittiin, ettei kemiallisten aseiden käyttö välttämättä ole valtion päätös vaan mahdollinen ase myös terroristeille.
Asennemuutoksen lisäksi tapahtuma vauhditti monien maiden lainsäädännön muuttamista kemialliset aseet kieltävän sopimuksen mukaisiksi eli kemiallisten aseiden valmistus, hallussapito, käyttö ja myynti kriminalisoitiin. Esimerkiksi Japanissa sariinin valmistus tai hallussapito ei aiemmin ollut lain mukaan rangaistava teko. Nyt lakimuutos on jo valmisteilla.
- Korkein totuus -lahko onnistui hankkimaan tarvittavat lähtöaineet Japanista, jolloin vientivalvontasäädökset luonnollisesti puuttuivat. Lahko oli lisäksi kehittänyt peiteorganisaation, jonka johtajaa ei liitetty lahkon toimintaan ja joka hoiti virallisen kaupankäynnin.
Sopimusta valmisteltiin 25 vuotta ja se allekirjoitettiin viimein Pariisissa tammikuussa 1993. Samalla perustettiin kieltosopimuksen valvontaa valmisteleva komissio Haagiin, Hollantiin. Kemiallisten aseiden valmistus, hallussapito, myynti ja käyttö ovat kiellettyjä sopijavaltioissa 180 päivän kuluttua siitä, kun 65 maata on ratifioinut sopimuksen. Tällä hetkellä kolmisenkymmentä maata on jo muokannut lainsäädäntönsä sopimusta vastaavaksi.
Ennen sopimuksen voimaanastumista valtioiden on selvitettävä maassa olevien valvonnan alaisten aineiden määrä ja käyttötarkoitus. Tiedot on ilmoitettava 30 päivän kuluttua sopimuksen voimaanastumisesta Haagiin valvontaorganisaatiolle. Lisäksi valtion tulee informoida tutkimus- ja teollisuuslaitoksia kieltosopimuksen velvoitteista sekä järjestää laitosten valvonta.
Suomessa kansallinen valvontaelin on ulkoasiainministeriö. UM on delegoinut valvontatehtävät eli tietojen keräämisen teollisuudelta ja tarkastusten järjestelyt kemian laitoksen yhteydessä toimivalle kemiallisen aseen kieltosopimuksen valvontalaitokselle.
Laitos vastaa osaltaan valvonnassa tarvittavista laboratoriovalmiuksista ja on kouluttanut monien muiden maiden kemistejä aseiden analyysitehtäviin. Vuosittain on järjestetty kansainvälisiä laboratoriotestejä, joilla on mitattu eri maiden laboratorioiden kykyjä kemiallisten aseiden käytön havainnointiin. Viimeisimmät testit on koordinoitu Haagissa, mutta tulosten luotettavuus on aina arvioitu Suomessa.
Kemiallisten aseiden kieltosopimuksen pitävyys on ongelmallisinta Lähi-idän maissa. Irakin kemialliset aseet hävitettiin YK:n valvonnassa, mutta sen lähinaapurit ovat vaienneet kemiallisten aseiden varastoistaan, ne eivät ole edes allekirjoittaneet kieltosopimusta. Naapurivaltioiden epäillään kuitenkin varustautuneen samankaltaisin asein sotaan.
Kemiallisen aseen kieltosopimus pyrkii aseiden totaaliseen hävittämiseen maapallolta. Joillakin kemiallisten aseiden valmistukseen käytettävillä aineilla on myös laillista siviilikäyttöä. Esimerkiksi sinappikaasun erästä lähtöainetta, tiodiglykolia, käytetään kuulakärkikynien musteessa ja tekstiiliteollisuudessa värien kirkastamisaineena. Lisäksi joitakin kemiallisten aseiden lähtöaineista mm. fosforioksoklorideja käytetään pestisidien eli kasvitorjuntamyrkkyjen valmistukseen. Pestisideissä käytettävien yhdisteiden valvontaa vaikeuttaa niiden valtavat tuotantomäärät. Olisi voinut luulla, että Japanin tapahtumat turhauttivat kieltosopimuksen parissa työskenteleviä.
- Päinvastoin. Tällaisilla valitettavilla tapauksilla on tapana vauhdittaa jämähtäneitä neuvotteluja ja valmisteluja, toteaa Rautio.
- Lisäksi tapahtuma vakuutti niin kieltosopimuksen parissa puurtavan hallintoväen kuin tutkijatkin työn tärkeydestä. Toki tapahtuma myös järkytti mieliä, mutta samalla se osoitti, millaisiin tapahtumiin valtioiden on varauduttava.
Kirjoittaja toimii kemistinä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa. Tällä hetkellä hän on tutkijana Grenoblen ydintutkimuskeskuksessa.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Syrjäytyminen ja tyytymättömyys ovat toistaiseksi tarjonneet niukasti kasvualustaa poliittiselle rikollisuudelle Suomessa. Vakautta selittää suhteellisen hyvin toimiva demokratia.
Käsitteen väljyydestä huolimatta Kekkonen myöntää poliittisen rikollisuuden olevan tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa erittäin vähäistä. Näin sekä määrän että laadun puolesta; lainvastainen poliittinen toiminta on täällä vielä metsätöiden haittaamista, kettujen päästämistä metsään ja niin edelleen.
Selityksen vallitsevaan rauhaan Kekkonen löytää kohtuullisen toimivasta demokratiasta, joka pyrkii tarjoamaan mahdollisuuksia syrjäytyneillekin.
- Poliittisen rikollisuuden hedelmällisintä kasvualustaa on yhteiskunta, jossa laajoja kansalaisryhmiä pidetään tarkoituksella "poissa pelistä". Hyvän esimerkin tästä tarjoaa vaikkapa kansalaissodan jälkeinen Suomi 1920 ja 1930-luvuilla.
Nyt tilanne on erilainen, työttömien lukumäärästä riippumatta mitään kansalaisryhmää ei pidetä tahallisesti yhteiskunnan ulkopuolella.
Ulkopuolelle jättämisen merkitystä korostaessaan Kekkonen panee tietoisesti vähemmän painoarvoa aatteille ja ideologioille konfliktien alkuunpanijoina.
- Sanoisin että konflikti synnyttää aatteen eikä päinvastoin. Kun tarpeeksi suuri joukko ihmisiä on tarpeeksi toivottomassa tilanteessa, vallitsevan järjestelmän kyseenalaistava aate, ideologia, uskonto tms. ilmestyy kyllä paikalle.
Tässä kohdin Kekkosen selitys jättää kuitenkin arvoitukseksi ison osan viime vuosikymmeninä nähtyä poliittista rikollisuutta, esim. Italian ja Saksan terrorismin. Avoimeksi jää, selittääkö vieraan vallan eli silloisen NL:n "sponsorointi" kaiken.
Paljonpuhuttu keskiluokan aseman heikkeneminen on Kekkosen mielestä jättänyt jo nyt merkkejä suomalaiseen yhteiskuntaan. Putoaminen näkyy kuitenkin vasta sentapaisissa tosiasioissa, etteivät pankit saa lainojaan kaupaksi; varsinaiseen poliittiseen rikollisuuteen meillä on vielä matkaa.
- Poliittisen rikollisuuden kannalta sosiaaliset turvaverkot toimivat vieläkin aivan liian hyvin, todellisesti epätoivoiseen asemaan on putoajillakin vielä pitkä matka. Tämän lisäksi vakautta lisää yhteiskunnassamme vallitseva varsin tiukka kontrolli.
Olennaisena rajapyykkinä sekasorron tiellä Kekkonen näkee toivon psykologisen rajan.
- Vielä tässä vaiheessa kansalaisten tekemisiä ohjaa pääsääntöisesti toivo päästä mukaan perinteisiin elämäntapakuvioihin. Tällöin energia käytetään pyrkimyksiin päästä peliin mukaan, ei yrityksiin muuttaa sen sääntöjä. Voimavarojen siirtyminen sopeutumisesta muutokseen tapahtuu, kun tarpeeksi suuri joukko kansalaisia mieltää mahdollisuutensa täysin olemattomiksi.
- Osa kanavoi tiedostetun pyrkimyksensä muuttaa maailmaa perinteiseen poliittiseen toimintaan. Syntyy esimerkiksi uusia puolueita ja etujärjestöjä. Osa taas turvautuu ulkoparlamentaariseen "suoraan toimintaan" ja keinoihin, jotka vallitseva järjestelmä määrittelee rikollisiksi.
- Melkoinen määrä pahaa oloa kanavoituu kuitenkin, tunnetusti, ei-tietoiseen protestointiin, jolla pyritään ei-mihinkään: huliganismiin, irrationaaliseen väkivaltaan sekä perinteiseen rikollisuuteen. Aikoina, jolloin poliittinen rikollisuus lisääntyy, rehottaakin yleensä myös tavanomainen rikollisuus. Molemmilla on siis pitkälti sama kasvualusta, yksilöt vain tekevät erilaisia valintoja.
Kärjistäen voisi sanoa, että ahdingon alla toiset liittyvät sissiryhmään muuttamaan todellisuuttaan, toiset moottoripyöräjengiin taistelemaan elintilastaan siinä.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Kuolemantuomio vai ei? Kuolemanrangaistus on USA:ssa muutunut poliittiseksi kiistakysymykseksi. Oikeus- ja vankilakeskustelun politisointi on kuitenkin osa itse ongelmaa, ei ongelman ratkaisu.
Yön pimeydessä kuului puolen tusinaa laukausta. Kun kajahdukset päättyivät, Faulkner makasi hengettömänä asfaltilla. Vain puolentoista metrin päässä lojui Jamal, jonka rinnassa oli luoti ja vierellä 38-kaliiperin pistooli, jolla oli ammuttu viisi laukausta.
Syyttäjä tukeutui kolmeen silminnäkijään, jotka todistivat että Jamal ampui Faulkneria selkään ja että poliisi vastasi tuleen. Kun Faulkner makasi maassa ja katsoi kasvoihin Jamalia, tämä ampui kuolettavan luodin poliisin silmien väliin.
Puolustuksen mukaan Faulkner ampui ensimmäisen laukauksen, ja kun Jamal oli maassa, tuntematon sivustanäkijä tappoi Faulknerin ja pakeni rikospaikalta.
Vuotta myöhemmin Mumia Abu-Jamal tuomittiin kuolemaan.
Samoihin aikoihin tuhannet mielenosoittajat marssivat Pariisin, Berliinin ja Rooman kaduilla. Free Mumia! kaikuivat kannustushuudot.
Kun Amerikan PEN-järjestö piti lehdistötilaisuuden New Yorkin karibialaisessa kuumuudessa viime elokuun taitteessa, kirjailijoiden kansainvälinen parlamentti piti omansa Pariisissa. Jacques Derrida ja Breyten Breytenbach elvyttivät Zolan J`accuse-syytökset ja osoittivat amerikkalaisen oikeusjärjestelmän suuntaan. Tilaisuuden emotionaalisesta kohokohdasta vastasi Marie-Agnes Combesques, joka pauhasi tunnin verran amerikkalaista rasismia vastaan, kunnes tukahtui omaan itkuunsa.
Jamal on "rohkea ja itsenäinen journalisti, äänettömien ääni, ääni josta on tullut sietämätön valtiolle", totesi Derrida. Filosofin mukaan Jamalin "oikeudenkäyntinaamiaiset sisälsivät epäsäännöttömyyksiä, joihin voisi kuluttaa tunteja." Ehkäpä tästä syystä Derrida ei maininnut niistä ainuttakaan.
Aniharva niistä, jotka ovat julkisesti esiintyneet Jamalin puolesta tai antaneet nimensä militantin puolustusliikkeen käyttöön, ovat edes vilkaisseet oikeuden pöytäkirjoja.
Amerikan "radikaali chic" sai nimensä 25 vuotta sitten, kun Tom Wolfe otti osaa Leonard Bernsteinin kokkareihin. Juhlilla kerättiin varoja mustille panttereille, jotka sittemmin vapautettiin rikossyytteistä. Jamalin tapauksessa on kyse nykypäivän elvytetystä radikaali chicistä, joka entisestään politisoi kasvavaa debattia Amerikan rikos- ja vankilajärjestelmästä.
Enin osa rangaistuista on köyhiä ja tuskin lukutaitoisia. Jamalin laita on toisin.
Kun Mumia Abu-Jamal oli vasta 15-vuotias, hän perusti Philadelphian mustien pantterien puolueen, jossa otti "informaatioministerin" tehtävät. Niin hän joutui poliisitarkkailuun, kunnes puolue hajosi 1970. Sitten Jamal ryhtyi paikallisen julkisen radion reportteriksi, kunnes sai potkut. Vuonna 1978 hän raportoi oikeudenkäynnistä, jossa syytettyinä oli musta radikaaliryhmä MOVE, jonka jäsenet sittemmin tuomittiin poliisin murhasta - raporteissaan hän puhui ymmärtävästi radikaalien poliittisista tavoitteista.
Kun Jamal sai oman rangaistuksensa, hän alkoi lukea radioraportteja julkiselle radiolle, jotka muutama viikko sitten julkaistiin teoksena Live From Death Row. Muun muassa Jamalin radioraporttien seurauksena republikaanit yrittävät paraikaa lopettaa julkisten tv- ja radiokanavien rahoituksen.
Jamalin tukijat vaativat uutta oikeudenkäyntiä. Heidän mielestään kaksi syyttäjän kolmesta todistajasta puhui omaan pussiin. Yksi oli prostituoitu, joka todistuksellaan vapautui muista syytteistä. Toinen oli taksikuski, joka itse kärsi ehdollista tuomiota ja jonka todistusta rasittivat ristiriitaisuudet. Oikeudenkäynnin tuomarina taasen toimi Albert F. Sabo, joka tunnetaan USA:n ankarimpana.
Mutta puolustuksenkin todisteissa ja todistajissa, jotka ovat alkaneet "puhua" vasta 14 vuoden perästä ja ainakin osin julkisuuden motivoimina, on ongelmansa. Avaintodistaja on sutenööri, joka väittää ettei voinut todistaa niin kauan kuin hänen äitinsä oli elossa. Puolustus ei ole osannut tehdä selkoa siitä, miksi Jamalin aseessa oli viisi hylsyä ja siitä, miksi Jamalin veli ei ole puhunut tämän puolesta ja miksi tämä "katosi" välikohtauksen jälkeen.
Kun Jamal tuomittiin 1982, juryssa vaikutti kolme mustaa jäsentä. Myös Philadelphian musta poliisijärjestö tukee Jamalin tuomiota. Jos Jamal ei ampunut laukauksia, toteaa järjestön David E. Fisher, niin hänen vaiteliaisuutensa murhayön tapahtumista tekee hänestä rikoksen osallisen. Ongelmallisinta on se, että Mumia Abu-Jamal kieltäytyy puhumasta kohtalokkaan illan tapahtumista - ja etsii vapautusta lähinnä "poliittisen vangin aseman" tähden.
Viime elokuussa tuomari Sabo myönsi Jamalille lykkäyksen määrittelemättömäksi ajaksi. Juridisesti päätös ei muuta tuomiota, mutta hidastaa merkittävästi sen täytäntöönpanoa ja antaa siten puolustukselle lisäaikaa uusille ja taas uusille vetoomuksille. Vaikka Sabo tiedetään USA:n ankarimmaksi tuomariksi, päätös ei yllättänyt tarkkailijoita. Oikeudenkäynnin aattona Philadelphiaan lensi pastori Jesse Jackson, josta Jamal oli tehnyt "hengellisen neuvonantajansa". Poliittinen painostus oli ennen näkemätön ja kaupungissa huhuttiin kielteistä päätöstä seuraavista mellakoista.
Kun Sabo julisti päätöksensä, Jamal totesi, että "vaikka elän langettamattomassa kuolemaantuomiossa, elän yhä helvetissä." Muutama tunti myöhemmin kuolemanrangaistus kohtasi niitä Jamalin kumppaneita, jotka olivat köyhempia eivätkä yhtä kaunopuheisia - ja joita ei ole puolustettu kansainvälisillä protestiliikkeillä.
Amerikkalaisen oikeus- ja vankilakeskustelun politisointi on osa ongelmaa, eikä ongelman ratkaisu. 60-luvun naiviudet ovat 90-luvun typeryyksiä. Ne vahvistavat niiden konservatiivien asemia, joiden mukaan USA:n kulttuurieliitti on etääntynyt Amerikan kansasta eikä tunnusta tosiasioita. Ja ne kätkevät keskustelusta ne äänet, jotka tunnustavat ongelman, mutta etsivät kestävämpiä rakenteellisia ratkaisuja. Kuolemanrangaistuksen yksisilmäinen politisointi on umpikujan politiikkaa.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Eläimiin sekaantujat saivat useammin kuolemantuomion kuin noidiksi väitetyt. Luomakunnan järjestyksen rikkominen oli suurempi rikos kuin paholaisen kanssa seurustelu.
"Jollen miehelle sen caltainen pirullinen ilkeys tapahtu että hän makapi eläimen eli iongun mun iärgettömän luondo cappalen cansa, sadhan hän tuorelda työltä eli todistailda sihen sidothan kihlakunnan lautamiesten cansa, nin tule kihlakunnan domarin hendä domita, eläuältä mahan kaiuetta sen saman eläimen cansa, eli tulesa poltetta, ey mahda hän maan pällä elää". Kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 oli armoton eläimiinsekaantujia kohtaan. Laki oli periaatteessa voimassa vuoden 1734 valtakunnanlain voimaantuloon asti, mutta sitä ei sovellettu kaikessa ankaruudessaan. Käytännöksi vakiintui 1600-luvun alkupuoliskolla, että tuomitut, ihminen ja eläin, ensin mestattiin ja sitten poltettiin.
Lisävahvistusta ankarille tuomioille saatiin Raamatusta. Mooseksen laki tuli ohjeelliseksi raskaimmissa rikoksissa vuodesta 1608 alkaen. Luterilaisen puhdasoppisuuden hellittäminen ja lainsäädännön perusteiden maallistuminen eivät kuitenkaan lieventäneet eläimiinsekaantujien kohtelua. Myös vuoden 1734 valtakunnanlaki tarjosi heille vain piilukirvestä ja polttoroviota.
Eläimiinsekaantuminen koettiin niin pahaksi ongelmaksi, että siihen oli toistuvasti puututtava kiristyvillä säädöksillä. Varjellakseen nuorisoa kiusaukselta kielsi kuninkaallinen asetus käyttämästä poikia karjapaimenina. Vielä vuonna 1752 kiristettiin eläimiinsekaantumisen yrityksestä langetettavaa tuomiota.
Jumalalla oli perustellut syyt vihastua eläimiinsekaantujiin. Kaikkivaltias oli luonut maailman ja luomakunnan tietyn tarkoituksen mukaisesti. Kullakin elävällä olennolla oli järjestelmässä oma paikkansa. Jumala oli asettanut ihmisen luomakunnan herraksi, omaksi kuvakseen, ja varustanut hänet järjellä ja kuolemattomalla sielulla. Sekaantumalla "järjettömään luontokappaleeseen" ihminen kyseenalaistaa koko Jumalan luoman maailmanjärjestyksen ja Herran luomistyön tarkoituksen. Karkeampaa jumalanpilkkaa on vaikea kuvitella.
Pelko ja ahdistus Jumalan rangaistuksesta saivat monet rikoksentekijät ilmiantamaan itsensä vapaaehtoisesti. Oikeuden pöytäkirjoista löytyy lukuisia tapauksia, joissa eläimiinsekaantuja on kertonut viranomaisille jo vuosia sitten tekemistään rikoksista, joilla ei ole ollut silminnäkijöitä. Pelko Jumalan vihasta ja kollektiivisesta kostosta sai useat silminnäkijät ilmiantamaan lähiomaisiaan.
Lisäpiinaa aiheutti pelko epäsikiöistä. Monet eläimiinsekaantujat pyrkivät siksi estämään ei-toivotun raskauden. Renki Anders Andersson Västmanlandin Simtunasta kertoi oikeudelle, että hän oli tehnyt rikoksensa varoen. Olisihan ollut häpeällistä, jos tamma "olisi synnyttänyt jonkun hänen näköisensä". Kaikki eivät kuitenkaan aina muistaneet varoa, ja silloin odottavan aika oli todella pitkä. Epämuodostuneina syntyneet eläimet tulkittiin yleisesti Jumalan varoituksiksi ja merkeiksi lopun ajan lähestymisestä. Samalla ne saattoivat olla viitteitä tapahtuneesta eläimeensekaantumisesta.
Vaikka laki oli sinänsä hyvin selvä, jotkin rajatapaukset aiheuttivat tulkintaongelmia. Rykmentinkomentaja Sparfeldt kysyi vuonna 1708 oikeusrevisiolta neuvoa. Yksi hänen sotilaistaan oli myöntänyt olleensa lihallisessa yhteydessä metsänneitoon, joka oli ollut puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Sparfeldt kaipasi oikeusrevision ohjeita, sillä "ei ole määrätty eikä suoranaisesti säädetty mitään lakia lihallisesta yhteydestä epäsikiön kanssa". Metsänneidon ulkonäöstä saamiensa tietojen perusteella Sparfeldt päätteli, että joku paimen oli ilmeisesti joskus sekaantunut tammaan.
Historioitsija Jonas Liliequistin mukaan rikoksesta tuomittujen lukumäärä oli kaikkialla Pohjoismaissa, myös Ruotsin valtakunnan suomalaisessa osassa, huomattavasti pienempi. Ainoastaan Espanjan inkvisitio jakeli tuomioita yhtä runsaasti. Syitä Ruotsin poikkeavalle käytännölle on vaikea löytää.
Eläimiinsekaantuminen muistuttaa noituutta siinä, että uusin tutkimus on osoittanut kummankin rikoksen selittämisen yksinkertaisilla sosiologisilla selitysmalleilla varsin ongelmalliseksi. Lukuisat oikeudenkäynnit eivät olleet seurausta voimistuvan keskusvallan aktiivisista kampanjoista. Enemmistö oikeudenkäynneistä johtui tavallisten ihmisten ilmiannoista, ei viranomaisten oma-aloitteisista tutkimuksista. Kun tapaukset yleistyivät, viranomaiset alkoivat suhtautua niiden todenperäisyyteen yhä kriittisemmin ja pyrkivät rajoittamaan niiden saamaa julkisuutta. Hyvin harvat tuomituista kiistivät syyllisyytensä, ja kidutusta käytettiin kuulusteluissa vain aivan poikkeuksellisesti.
Rikokseen syyllistyneet eivät olleet mitään paikallisyhteisöä uhanneita marginalisoituneita poikkeusyksilöitä - juoppoja, rikollisia, mielipuolia tai häiriköitä - joista yhteisö olisi halunnut päästä eroon. Sosiaaliselta asemaltaan, maineeltaan ja henkilöhistorialtaan eläimiinsekaantujat olivat hyvin "normaaleja". Rikoksen luonne taas selittää ainoat selkeät tekijöitä yhdistävät piirteet: miltei kaikki eläimiinsekaantujat olivat nuoria miehiä. Ilmiantajien joukosta löytyy lähes yhtä paljon maata omistamattomia ja tilallisia, sekä miehiä että naisia. Eläimiinsekaantumissyytöksen käyttö henkilökohtaisen koston välineenä ei näytä olleen yleistä.
Eläimiinsekaantujan kohtelu ei lieventyneenkään rangaistuskäytännön aikana ollut lempeätä. Pakkotyöhön tai vankeuteen liittyi yleensä myös julkinen häpeärangaistus. Vuonna 1844 pantiin angelniemeläinen suutari Lindell käsirautoihin itse tekopaikalla kansanjoukon läsnäollessa. Lindell oli saanut tuomion eläimiinsekaantumisen yrityksestä.
Vähitellen suhtautuminen rikokseen muuttui. Ainakin Suomessa muuttui myös kuva tyypillisestä rikoksentekijästä. P. O. Träskmanin mukaan vuoden 1889 rikoslain perusteella tuomitut ovat Suomessa tyypillisesti olleet sosiaalisesti syrjäytyneitä ja psyykkisesti häiriintyneitä maalaismiehiä. Tällainen oli myös irtolainen K., jonka tapaus on tiettävästi ainoa korkeimman oikeuden käsiteltäväksi päätynyt eläimiinsekaantumisjuttu. Poliisiraportti kertoo, että heikkojärkisenä tunnettu K. oli tunkeutunut vieraaseen navettaan, kavunnut sontaluukun päälle ja yrittänyt "astua lehmän". Talon emäntä kuitenkin yllätti K:n itse teossa. K. tuomittiin Iisalmen kihlakunnan oikeudessa kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Lopulta korkein oikeus vahvisti vuonna 1922 tuomioksi kolme kuukautta ehdollista.
Suomen rikoslaista eläimiinsekaantuminen poistui vuonna 1971. Jotkut kansanedustajat pitivät lain muutosta kansalaisten oikeustajun vastaisena. Epäiltiin myös, että rangaistuksen poistuessa jotkut nuoret ja humalaiset haluaisivat kokeilla eläimiinsekaantumista, jolloin siitä saattaisi tulla paha tapa. Tällaiset perustelut eivät kuitenkaan vakuuttaneet kansanedustajien enemmistöä. Eduskunta hyväksyi lain muutoksen suurella äänten enemmistöllä. Eläimiinsekaantujien käsittely oli siirtynyt tuomareilta ja pyöveleiltä psykiatreille ja sosiaalityöntekijöille.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Sven Dufva on tyhmä, mutta urhea sotilas. Nummisuutarin Esko on tyhmä, mutta hyväsydäminen. Munter jörö, Jukolan Juhani kovakalloinen. Niinhän meille on opetettu jo koulussa.
Mutta oliko Kivi itsekään yliopistossa opiskelleena ja palkintoja saaneena kirjailijana yhdenvertainen niiden suomalaisten kanssa, joista hän oli Emil Nervanderin mukaan sanonut, että haluaisi "kuvata tätä kallista kansaa, sen koko suuruutta ja jaloutta, sen kaikkia iloja ja murheita, sen köyhyyttä, sen voimaa kärsimysten kestämisessä".
Näin ylevät kirjalliset päämäärät olisivat ihastuttaneet itse Runebergiakin, puhumattakaan Snellmanista, August Ahlqvistista ja Agathon Meurmanista.
Ilmeneekö Suomen kansan suuruus ja jalous sitten Nummisuutarien Martassa, kun hän hakkaa poikaansa tervapampulla ja tiuskaisee tälle "kitas kiinni sinä sammakko!" kun poika laulaa iloisena lähtiessään omiin häihinsä ... tai kun Jukolan Juhani herkuttelee ajatuksella, että saisi nähdä Kissalan Aapelin verta ja rapaa ... tai ilmeneekö jalon kansan murhe ja köyhyys siinä, että Jukola oli isojaossa saanut seitsemän kertaa enemmän maata kuin kylän muut talolliset.
Joko Nervander pani hieman omiaan tai sitten Kiven ihanteellisista kansankuvausaikeista tuli pelkkiä juopottelu- ja tappelukuvauksia - ainakin mikäli Ahlqvistiin on uskominen. Tämän kirjallisuutemme arkkipyövelin mielestä Seitsemän veljestä "on suomalaisen rahvaan ilkeää häpäisyä. Hiljainen, vakaa kansa, joka raivaa korpia viljelykselle, ei ole missään sellaista kuin Impivaaran uudisasukkaat". Kävikö siis niin, että kun Kiven oman elämän alamäki alkoi, saivat ylevät aatteetkin lähteä kävelemään.
Tällaisesta mielipiteestä paistaa tyrmistyttävä, mutta silloisissa oloissa itsestään selvä säätytietoisuus. Liuksialan kartanon herra Agathon Meurman ei selvästikään ollut Kiven tarkoittamalla tavalla yhdenvertainen suomalaisten kanssa ja tunsi siten Jukolan veljekset enemmän heidän huonolta kuin hyvältä puoleltaan.
Professori Ahlqvistin oman arvonsa tuntevat asenteet taas tulevat hyvin ilmi hänen velipuolelleen O.E. Kiviselle toukokuussa 1883 lähettämässään kirjeessä, jossa hän päivittelee sitä että näkee yliopistossa "köyhiä, sivistymättömiä, renttumaisia ja laiskoja studentteja". Ahlqvist kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä jokainen jolla "menee huonosti" saa syyttää vain itseään.
Kai Laitisen mukaan Kivi antoi veljeksissä Suomen kansasta kuvan, joka ei lainkaan vastannut Ahlqvistin runebergilais-ihanteellista käsitystä kansasta. Kenties näin olikin - Ahlqvistista 1914 väitellyt Aukusti Simelius piti Runebergia Ahlqvistin suurena runoilijaihanteena. V.A. Koskenniemi taas oli selvästi eri mieltä Kiven teilaamisen syistä. Se ei johtunut Ahlqvistin runebergiläis-idealistisesta käsityksestä Suomen kansasta vaan täydellisen huumorintajun puutteesta. Oliko Runebergilla sitten ihanteellinen käsitys Suomen kansasta - hänhän oli yhtynyt muinoisen suosikkinsa Ahlqvistin käsitykseen Seitsemästä veljeksestä, vaikka ei ollut sitä lukenut.
Kuullostaa aika naiivilta, mutta Saarijärven Paavo on kuvattu tällaiseksi ja paha olisi mennä sanomaan, etteikö sellaisiakin tyyppejä olisi kansan keskuudessa, kuten on Eskoja, Juhaneita ja Sven Dufvia.
Mutta millaista Suomen kansa sitten todellisuudessa oli, sitä ei Runeberg sen enempää kuin Kivi tai Ahlqvistkaan voineet tietää. Matkustamisen hankaluus ja asettuminen Porvooseen juhlittuna runoruhtinaana kapeutti nopeasti säätyläiseksi kohonneen Runebergin kuvaa kansasta. Etäisyys Saarijärven aikoihin ja oma tiedostettu rooli kansallistunteen herättäjänä ja ylläpitäjänä johdatteli ajatusta ja kynää kohti idealisoituja tyyppejä. Esimerkkinä tästä kenraali Adlercreuzin toteamus sankarina kuolleen Munterin ruumiin ääressä, että tämä oli nimenomaan suomalainen.
Johan Wreden mielestä on ilmeistä, että runon tarkoituksena oli esittää ylistävä luonnehdinta suomalaisesta miehestä. Nuori ylioppilas Runeberg tunnustikin Vänrikki Stool -runossa isänmaallista sankaruutta ihannoivan käsityksensä luettuaan jonkun Suomen sotaa käsittelevän kirjan: "...jokaista sanaa lukeissain suudella tahdoin innoissain". Samaa sankari-ihannetta ja säätyläissilmin nähtyä suomalaiskuvaa opetettiin vänrikkien ja Topeliuksen välskärien avulla kouluissa yli sadan vuoden ajan.
Juopa rahvaan ja Runebergin välillä syveni tultaessa kohti Kiven kirjailijavuosia. Osittain siksikin, että Runeberg monien poliitikkojen tavoin vieraantui kansasta ja alkoi elää itseriittoista "lauantaiseura" -elämää, jossa todellisuutta etsittiin maailmankirjallisuudesta, jopa antiikin taruista. Mutta en ole varma, onko Runeberg missään väittänytkään kuvanneensa Suomen kansaa. Usein tällaisten käsitysten liikkeellepanijoina ovat olleet kirjallisuudentutkijat ja tulkitsijat.
Aleksis Kivi ilmoitti mainostaessaan romaaniaan tulossa olevan "ilostelevan elämänkertomuksen seittemästä veljestä Hämeen metsissä". Kivi tunsi suomalaisia tyyppejä vain Turku-Asikkala-Porvoo kolmiosta, kun hän ei pysyvän rahapulansa takia voinut matkustella, ja kuvasikin vain sen mitä tunsi.
Kivikään ei siis kansasta - mahtaako sitä ollakaan, vaikka Ruotsi jääkiekossa voitettiinkin - kovin paljoa tiennyt. Tosin Seitsemää veljestä painettavaksi suositellut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runoustoimikunta piti kirjan parhaina puolina sen nerokasta kuvausta kansanluonteesta. Mutta mitäpä säätyläiset Cygnaeus, Bergbom ja Krohn kansanluonteesta tiesivät, kun heimoluonteestakin oli vaikea osoittaa kovin selviä ominaisuuksia. Ehkäpä runoustoimikunta halusi vain sanoa, että Jukolan veljekset ja Nummisuutarin Esko olivat kiinnostavia ja todellisentuntuisia tyyppejä.
Onko Nummisuutarit komedia, kun äiti pieksää ja pilkkaa poikaansa tolvanaksi lapsesta asti, niin että tästä tulee hieman omituinen. Onko se komediaa, kun morsian viedään silmien edestä ja sulhanen joutuu naurunalaiseksi ja talosta ulosheitetyksi. Onko se komediaa, kun matka ja häärahat kadottanut Esko luulee humalapäissään tappaneensa ystävänsä ja loppuelämä kuluu peräkammarinpoikana äidin sättimistä ja väheksymistä kuunnellessa - omat ahdistuksensa ja pettymyksensä oli varmaan äidilläkin. Nummisuutarit on tragedia, joka ohjattuna yksinomaan komediaksi hupaisan replikointinsa takia on, Ahlqvistin ilmaisua käyttääkseni, "Suomen kansan ilkeää häpäisyä".
Nummisuutarin Esko ei osaa lukea eikä kirjoittaa, hän ei ole sanojen kautta välittyvä ihminen. Hänessä on sisäistä iloa ja samanlaista mielen elävyyttä ja mielikuvituksen lentoa kuin Jukolan veljeksillä. Tämä elävyys on katoamassa monilta Internet-aikakauden Eskoilta ja Juhaneilta.
Mutta sankaruuden sijasta Svenin kohtalo on pikemminkin surullinen. Mitään ihmeempiä illuusioita hänellä ei sotaan lähtiessä ole voinut olla, olihan isä Kustaan sodassa taistelleena varmaan kertonut sotilaana olon karmeat puolet: loputtoman marssimisen, nälän, märät vaatteet, paleltumat, märkivät haavat, amputoinnit ilman nukutusta ja kuolemanrangaistuksen jos pakenee taistelusta.
Mitä Svenille oli lapsena tapahtunut, vai oliko jotenkin kehitysvammainen, kun kaikki meni päin mäntyä, vaikka oli "iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan". Varmaa on, ettei virattoman kersantin sotilastorpassa ollut yhdeksännelle lapselle mitään tulevaisuutta, vaikka Sven "kuin orja raatoi pellolla". Kotikylässään Sven on varmaan ollut Nummisuutarin Eskon tavoin "joka irvihampaan leikkikalu" ja koulukiusattu, jos sellainen olisi ollut.
Entä Svenin sankaruus? Esimiesten ja toverien pilkka varmaan ajoi Svenin sillalla uhkarohkeuteen, tai kenties oli kuulossa vikaa tai ei ymmärtänyt syntyneessä metelissä ruotsinkielisiä komentosanoja. Mitään uhrautumishalua, velvollisuudentunnetta tai ylevämpää näkemystä, joita Johan Wrede pitää Sven Dufvan vaikuttimina, en voi tässä nähdä. En usko, että Sven edes halusi "kuolla maan ja kuninkaan eestä", kodin ja omaisten edestä ehkä sentään, jotka jäivät poikaa suremaan. Runebergin Sven Dufva on yksipuolisessa ja pinnallisessa ihmiskohtalonkuvauksessaan hyvässä tarkoituksessa kirjoitettua "Suomen kansan häpäisyä". Svenin älykkyydestä olisivat symbolien kanssa operoivat testit varmasti antaneet väärän kuvan. Sven oli erilainen kuin muut.
Paavo Rahikainen kertoo kirjassaan Tavallinen päivä joella talvisodan Taipaleenjoen etulinjassa olleesta pelokkaasta sisustusarkkitehdiksi opiskelevasta ryhmänjohtajasta, että tämä päästäkseen kauhustaan ja tovereittensa pilkasta eroon hyppäsi ampumakaivannon reunalle seisomaan ja huusi "Tämä poika ei enää pelkääkään!" Konekiväärisuihku leikkasi pojan kahtia.
puhe oli harvanlainen,
silmä vilkkui poikamainen,
sanaa kolme erällensä
lausui, vaan ne täsmellensä.
Vääpeli, joka löi Munteria pampulla olisi saanut nyrkistä tai miekasta, jos Munter ei olisi tiennyt että hänet siitä hyvästä hirtetään tai ammutaan. Kuri Ruotsin armeijassa oli kova aina julmuuteen asti.
Munterkaan ei ole sanojen kautta elävä ihminen, vaan arvoituksellisempi. Munterin tai Sven Dufvan näkyvillä ei kotipiirissä liene ollut ainoatakaan painettua sanaa. Oma kulttuurimmehan on typeryyteen asti täynnä merkityksettömiä sanoja. Svenillä ja Munterilla oli oman elämänsä kannalta paljon tärkeämpiä ominaisuuksia kuin taito käyttää sanoja.
Munterissa on samoja piirteitä kuin saarijärveläistyypissä, joka on Runebergin kuvaamalla tavalla herännyt eloon joutuessaan vaihtelevampiin elämänoloihin. Hannu Munter on vuoden 1808-09 sodan Antti Rokka, vähäpuheinen, mutta taistelutilanteissa nopea, määrätietoinen ja tehokas. Hänen rohkeutensa ei ole sankaruutta, se vain on. Hänessä on myös niinkuin nimikin sanoo - sisäistä iloa.
Näissä kaikissa - Juhanissa, Eskossa, Svenissä ja Munterissa on paljon sellaista tunnetta, tietoja, taitoja, tapoja nähdä ja kuulla, jotka olisivat tarpeen meille nykyisille säätyläisille - mehän käymme elämämme taistelut vain tietokoneen ruudulle hyökkäävän haamuarmeijan kanssa.
Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja kirjastonhoitaja Helsingin yliopiston kirjastossa.
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä
Mikä saa juristin ryhtymään runoilijaksi? Onko juridiikalla ja lyriikalla yhteisiä piirteitä? Vai onko lakiteksti niin kuivaa, että sen vastapainoksi janotaan kaunokirjallisuutta?
- Lakitekstiä on sekä hyvää että huonoa, samalla tavalla kuin muissakin tekstityypeissä, hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen huomauttaa. - Laki ei siis ole välttämättä ollenkaan kuivaa, päinvastoin, hyvää lakitekstiä lukee mielikseen.
Kemppinen lisää, että lakiteksti ja lyriikka ovat tietyssä mielessä aivan toistensa vastakohtia. Kun lakia käytetään analyyttisesti, on runojen lähtökohtana synteettisyys.
- Juristi toimii kuin kemisti: hän tutkii käsiteltävän tapauksen rakennetta, jaottelee sen, terävöittää kysymyksenasettelua, pohtii yleistyksiä ja pääsee lopulta analyysiin, Kemppinen miettii.
- Runoilija taas lähtee liikkeelle esimerkiksi aistimuksista tai tunteista ja tekee niistä synteesin. Tavallaan runoilija on alkemisti, sillä hän pyrkii saamaan epäjaloista aineista aikaiseksi jalometalleja. Runous on siis kuin hullun tiedemiehen kokeilua.
Kemppinen myöntää kuitenkin, että oma ammatti vaikuttaa hänen lyriikkaansa: runoissa esiintyy oikeudellista kielenkäyttöä, tosin enemmänkin rakenteina kuin sanoina. - Ehkä se kuvastaa yleistä mielenkiintoani kieleen, hän arvioi.
Jukka Kemppinen on aktiivinen monella alalla: hän toimii hovioikeudessa ja yleisen oikeustieteen dosenttina sekä opettaa Turun yliopistossa väiteltyään myös kulttuurihistoriasta. Lisäksi hän suomentaa, kirjoittaa artikkeleita ja harrastaa muiden muassa valokuvausta, sarjakuvia ja musiikkia. Runoja hän alkoi kirjoitella pöytälaatikkoon parikymppisenä, mutta julkaisi ensimmäisen runokirjansa vasta kymmenisen vuotta sitten. Tähän mennessä hänen kokoelmiaan on ilmestynyt yhteensä viisi.
Kemppinen arvelee, ettei eri tieteiden ja taitojen yhdistely ole akateemisessa maailmassa mitenkään epätavallista:
- Itse asiassa luulen, että esimerkiksi lääkäreistä ja teologeista löytyy keskimäärin enemmän kaunokirjallisuudessa kunnostautuneita ihmisiä kuin lakimiehistä.
Tähän juttuun haastateltujen juristien lisäksi Kemppinen muistaa kaksi muuta runoilevaa lakimiestä: musiikintekijänä paremmin tunnetun Harri Saksalan sekä Tampereen kaupunginviskaalin Aapo Junkolan.
Omia runojaan Kemppinen kuvaa emotionaalisiksi, ja niiden kirjoittaminen vie aikaa: - Runojen kirjoittaminen on kamalan työlästä, ja tulosta syntyy vain vähän. Lyriikkaa voi kuitenkin käyttää sellaisten asioiden ilmaisemiseen, mitä ei muulla tavoin voi sanoa.
Kemppisen mielestä runous on usein epärationaalista, eikä sitä voida redusoida osiksi.
- Mutta ei oikeusasioidenkaan ratkaiseminen ole aina niin rationaalista. Lakimies joutuu selvittämään tapauksia sekavien johtolankojen pohjalta, ja lopulta ratkaisu loksahtaa paikoilleen. Siinä on jotain samaa kuin jos kaunokirjallisuus oikein kolahtaa...
- Eipä tämä ole kovinkaan poikkeuksellista, sillä juristit harrastavat vaikka mitä. Vanhat lakimiehet ovat myös todellisia jutunkertojia ja suuria persoonallisuuksia, joten ei oikeusmaailmaa voi sanoa ainakaan kuivaksi!
Lakitekstienkin ikävyyden Rinnemaa kumoaa heti: - Lakiteksti on mielenkiintoista. Käsittelen sitä paitsi työssäni enimmäkseen kaikenlaisia muita tekstejä.
Kun tarkemmin ajattelee, juridiikalla ja lyriikalla on yhtäläisyyksiä: molemmissa askarrellaan kielen parissa ja tulkitaan tekstejä. Molemmat painottavat merkityksiä, ja yksi sana saattaa merkitä ratkaisevan paljon, Rinnemaa miettii.
Runoilija Jyrki Rinnemaasta olisi varmasti tullut ilman oikeustiedettäkin, sillä hän harkitsi yliopistoon tullessaan myös kirjallisuuden opintoja. Lyriikan lisäksi hän kirjoittaa proosaa.
Rinnemaa on lyriikan perinteestä tietoinen: ensin hän kiinnostui 1950-luvun kotimaisesta runoudesta, sitten kiinalaisesta ja japanilaisesta. - Ihan tyhjän päältä on vaikea kirjoittaa. Minusta tällainen mestari-kisälli-suhde on hyvä.
- Toisaalta työ ja kirjoittaminen toimivat nyt hedelmällisessä suhteessa. En usko että minusta olisi kokopäivätaiteilijaksi.
Hän pyrkii kirjoittamaan säännöllisesti ja paljon, "haavikkomaisella metodilla", sillä ilman puurtamista ja tylsiä vaiheita ei synny myöskään hekumallista tekstiä. Oikeastaan runous muistuttaa virkkaamista, koska molempia pitää pipertää omassa rauhassa, Rinnemaa kiteyttää.
- Runous on jotenkin unenomainen ympäristö, sillä siinä aika, paikka ja tila saattavat vaihdella. Toisaalta se on juuri lyriikan vahvuus ja vetovoima.
Rinnemaan kokoelman julkaisi pienkustantamo Nihil Interit, joka on kahden opiskelijapojan perustama, nimenomaan lyriikkaan keskittyvä hanke.
- Taiteilijanimeni tuli siis opiskelualasta. Se on kyllä tullut aika kalliiksi, kun vieläkin makselen opintolainoja, Nurmio kertoo naureskellen.
Hänen valmistumisensa kesti 10 vuotta, sillä jo opiskeluaikana musiikki ja kirjoittaminen alkoivat vetää puoleensa. - Olisi kai pitänyt arvata, ettei minusta tule lakimiestä. Ajattelin kuitenkin suorittaa tutkinnon loppuun, kun se oli jo niin pitkällä.
- Viihdyin yliopistossa ihan hyvin, koska siellä oli paljon samanhenkisiä ihmisiä kuin minä. Tietenkään mistään isoista tenteistä ei ole kovin miellyttäviä muistoja, mutta yliopistomaailma oli muuten virikkeellinen. Olin aluksi kiinnostunut myös asianajajan duunista.
Valmistumisensa jälkeen Tuomari Nurmio ei ole ollut päivääkään koulutustaan vastaavassa työssä, mutta sitä vastoin hän on tehnyt musiikkia kymmenien levyjen verran, kirjoittanut erilaisia tekstejä ja pitänyt jopa taidenäyttelyn. Veroilmoitukseen hän laittaa ammatikseen muusikko.
Kulttuurin sekatyöläisenä Nurmio ihmettelee, miksei Suomesta löydy yhtään kunnon kulttuurilehteä: - Yleiskulttuurilehdelle, jossa käsiteltäisiin kulttuuri-ilmiöitä laidasta laitaan, olisi selvää tilausta.
Vaikka Nurmio kokee edelleen tiettyjen piirien tekevän jaon korkea- ja matalakulttuurin välille, pitää hän yliopistoihmisiä valveutuneina. - Yliopistojengi seuraa taiteita, ja kuuluuhan monipuolinen kulttuurintuntemus jo yleissivistykseen. Lisäksi monet taiteilijat opiskelevat tai opettavat yliopistossa.
- Yritin päästä eroon tavanomaisista runouskliseistä, koetin tehdä erilaista lyriikkaa, hän kuvailee.
Vaikka laulunsanoja voisi pitää oman lajinsa runoutena, rocklyriikkana, tekee Nurmio sanoitusten ja runojen välille eron: - Ainakin niiden kirjoitusprosessi on erilainen. Sanoituksissa täytyy olla tietty rakenne, kun taas runoja voi kirjoittaa vapaammin.
Nurmio sanoo, että runokirjan tekeminen oli sen verran työlästä, ettei hän samanaikaisesti ehtinyt tehdä omia lauluja. Niinpä keväällä ilmestynyt levy Karaokekuningas sisältää 'coverbiisejä' eli lainakappaleita muun muassa Frank Sinatralta ja Dean Martinilta.
Koska Hannu Nurmio ei työskentele lakimiehenä, poikkeaa hän runoilijatriostamme siinä, ettei hän muista käyttäneensä teksteissään viittauksia oikeustieteeseen.
Nurmio muistuttaa, että historiasta löytyy muitakin juristeja, jotka taide on imaissut oikeustieteen parista - esimerkiksi Franz Kafka ja Vasili Kandinsky.
Nurmio kumoaa kuitenkin Kemppisen ja Rinnemaan tavoin väitteen siitä, että lakiteksti olisi tylsää: - Muistan opiskeluajoiltani ainakin lainsäädäntöneuvos Helge Rontun kirjoittamat monisteet. Ne olivat todella hauskaa luettavaa!
Oli kolme huonoa tuomaria
ja neljä ikävää ihmistä.
Heitä ei huvittanut
neitsyen silmäluomi
rusottava kuin taivas.
- Jukka Kemppinen
Ja mikä rikos: ei rikosta. Mikä syy: ei syytä.
Ei syytä muuttaa tuomiota: kasvan tähdet ja katoan.
- Jyrki Rinnemaa
Olkoon niin
lähdetään siitä että sisälläsi
asuu
kolmekymmentäkolmevuotias
parrakas nainen
jolla on Turun yliopiston loppututkinto
- Tuomari Nurmio
Runokatkelmat ovat seuraavista teoksista:
Jukka Kemppinen, Riitamaa, Tammi 1989
Tuomari Nurmio, Karvainen sielu, WSOY 1994
Jyrki Rinnemaa, Vaelluksen salissa, Nihil Interit 1994
Artikkelit 14/95: Yhteiskunta ojentaa | Äärimmäinen keino käytössä | Paniikki metrossa | Vielä elää toivo | Politisoitu kuolema | Järjettömäin luondocappalden canssa | Myytit ja todellisuus | Kolme runoilevaa lakimiestä